Blog Theme by PHP Website

Sanna Pynnönen, Laukaa

Olen 36-vuotias vapaataiteilija ja erilainen suurperheenäiti Keski-Suomesta. Olen kotoisin Pohjois-pohjanmaalta. Valmistuin Jyväskylän yliopistosta vuonna 2007 filosofian maisteriksi (FM) pääaineenani taidehistoria. Minulla on myös sekä toisen asteen että yliopisto tason opintoja kuvataiteesta.

Olen maalannut ja piirtänyt niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen öljyvärimaalaukseni tein 5-vuotiaana. Työni aiheena olivat dinosaurukset ja se päätyi mummolan seinälle. Öljyvärien lisäksi olen tehnyt myös piirustuksia eri tekniikoilla, guassi- ja akryylimaalauksia sekä kollaaseja sekatekniikalla. Myös kuvanveisto- ja installaatiotaide ovat tulleet tutuksi. Minulle taiteessa lähtökohdan määrittää aihe sekä siihen sopiva ilmaisu, ei niinkään tekemisen tapa tai tekniikka. Taide on minulle eräänlainen utopistinen tai dystopinen fantasiamaailma: sen kautta voi päästä ihan mihin vain ja myös päätyä ihan minne vain. Minulle taiteessa ei ole rajoja.

Taiteen tekeminen on minulle jatkuva mielensisäinen prosessi, jota en voi enkä halua sammuttaa. Silloinkin, kun en konkreettisesti tee taidetta, mieleni hakee ja työstää ideoita, tekniikoita ja erilaisia tekemisen tapoja. Usein mieleni on niin täynnä erilaisia ideoita, ettei kaikkea ehdi edes luonnostella enkä myöskään koe, että se olisi välttämättä tarpeellista. Teoksillani haluan ilmaista pitkälti ei näkyvää maailmaa - unikuvia, mielentiloja ja tunteita. Toisaalta, teosteni aiheet ja sisältö voidaan nähdä myös yhteiskunnallisesti merkittävässä valossa. Taiteellani haluan kuvastaa sellaisia aiheita, joihin kokija voi samaistua joko oman henkilökohtaisen tai läheisensä kokemusmaailman kautta. Taide voi kuitenkin olla myös ekskursio taiteilijan mielenmaisemaan, jolloin teoksen kokeminen on kokijalle parhaillaan seikkailu eikä siinä lähtökohtaisesti ole ollenkaan tuttuja aiheita.

Elämääni on mahtunut ylä- ja alamäkineen monenlaisia vaiheita. Elämässäni on myös ollut paljon menetyksiä ja haasteita. Koen, että taide ja sen tekeminen ovat asioita, joita minulta ei ole voitu ottaa pois. Taide on osa minua ja teosteni kautta, minäkin olen muiden taiteilijoiden tavoin osa aikalaistaidetta. En tee taidetta kuuluisuudesta teen taidetta intohimosta."

 

Mielentaide ry:n jäseneksi 28.8.2018


Risteys -näyttelyn teoskuvaukset

Finlandia-talon näyttelyyn valikoituneissa teoksissani näkyvät mielenterveysasiat. Olen mielenterveyskuntoutuja ja tiedän omasta kokemuksestani, miltä elämän pysäyttävä ja toimintakyvyn lamauttava masennus tuntuu. Mielenterveyden teemat ovat olleet monien teosteni lähtökohtana.

 

Depersonalisaatio -teos (numero 15.) kertoo epävakaalle ja myös dissosiatiiviselle mielelle mahdollisesta minätilasta, jossa depersonalisaation kokeva henkilö kokee itsensä tai ympäristönsä epätodellisena ja irrallisena tästä todellisuudesta. Teoksella olen halunnut kuvastaa depersonalisaatio mielentilaa, jossa tähän minätilaan joutunut kokee ahdistuneisuutta ja vieraantumisen tunnetta, mutta hän ei pääse tästä tilasta ulos. Tällaisessa tilassa näkee ja kuulee asioita, jotka eivät ole todellisia, vaan enemminkin minuudesta irti leikkaantuneita tunteita, ääniä, hajuja, asioita ja muita tämän tyyppisiä asioita. Depersonalisaatio-teoksen hahmo huutaa, mutta hänen äänensä ei kuulu. Henkilö on harmaa, koska hän on menettänyt kosketuspintansa tunteisiin. Pääkallokiitäjät enteilevät negatiivisten asioiden tapahtumista. Hiukset hulmuavat kuin tuulessa, joka puhaltaa surrealistisella tavalla joka suunnasta. Hetki on pysähtynyt ja tunnelma aavemainen.

 

Dissosiatiivinen omakuva (numero 14.) on taas omakuva minusta dissosiaatioita kokevana taiteilijana. Teoksessa esiintyy useampi erilainen henkilöhahmo, jotka kaikki kuvastavat jotain puolta yhdestä ja samasta henkilöstä. Täten omakuvani ei ole perinteinen omakuva, jossa kuvattaisiin henkilöä tässä elettävässä maailmassa erilaisine henkilöön liittyvine symboleineen. Lähtökohtana teoksessa on epävakaalle persoonalle tyypilliset minätilat sekä oma kokemukseni ääniä kuulevana henkilönä.  Portailla avaimia pitää käsissään haavoittuva lapsi, joka katsoo edessä olevia henkilöhahmoja arkana ja varautuneena. Edessä, vasemmalla on hahmo, joka ei näe dissosiatiiviseen todellisuuteen eläen näin enemmän tässä olemassa olevassa todellisuudessa – siksi hänellä on teoskuvassa mm. valkoiset, dissosiatiivisille ilmiöille sokeutta kuvaavat silmät. Hänellä on reikä päässään kuvastamassa usein jumiutuvaa ajatuksen kulkua. Alhaalla uinuu hahmo, joka ei ole vielä herännyt: hän on mahdollinen terve ja kokonainen minätila, joka kasvaa ja kehittyy muiden hahmojen välissä, heräten joskus tai uinuen loputtomiin. Oikealla on kolmet kasvot omaava hahmo: hänellä on monta silmää, korvaa ja suuta kuvastamassa äänien kuulemista ja sekä myös ajoittaista harhojen näkemistä. Takana päässä on ikävystyneet vanhahtavalta näyttävän henkilön kasvot: hän on kuin masennus tai depressio - hahmo, joka ei koskaan hymyile eikä tunne muuta kuin äärimmäistä surua ja melankoliaa. Naurava suu tämän usea kasvoisen hahmon solisluun alla ilkkuu koko porukalle: hän on vahingon iloinen ja ilkeä, rankaisevan vanhemman minätilan heijastuma. Samaisen useakasvoisen henkilön alavatsan kohdilla on reikä, josta näkyy metafora munasarjasta, josta roikkuu pienen pieni hahmo. Hän on se, joka haluaisi olla turvallinen aikuinen kaikille minätiloille, mutta toisinaan hetkellisesti sinnittelee päästäkseen esiin ja saadakseen äänensä kuuluville. Teoksen takana näkyy punaisella pohjalla salakirjoitusta, jonka olen kehittänyt lapsena. Teoksen tekstit ovat minulle tärkeitä lauseita. Teoksen teksteissä lukee mm. ”rakkaus on ikuinen totuus”.

 

Kun en ole enää paikalla -teoksen (numero 13.) tarina on vähän samantapainen kuin depersonalisaation. Teoksen olotila kuvastaa sitä, miten et ole enää läheistesi saavutettavissa henkisesti. Tällainen tunne voi olla hetkellinen tai pitempään kestävä tunnetila. Teos kuvastaa siis sitä, kun on paikalla fyysisesti, mutta ei läsnä henkisesti. Teoksessa voi siis nähdä etääntymisen tematiikkaa. Maalauksen päähahmo on kuin kallio, joka murenee. Tunnelma on surrealistinen ja leijuva. Teos on tietynlainen unikuva, mutta kuitenkin teoksen lähtökohta löytyy tämän elettävän todellisuuden tunnetilasta, joka on varmasti jokaiselle ihmiselle tuttu jostakin vaiheesta elämää.

 

Taakka- teoksen (numero 16.) maalasin tätä näyttelyä varten. Taakka kertoo siitä, miten raskaalta masentuneen tai uupuneen ihmisen mukanaan kuljettama henkinen taakka voi tuntua. Maalauksen henkilöhahmo kahlaa yksin teoksen etualalla kylmässä vedessä auringon laskun aikaan. Hänellä on selässään, olkapäiden yli kietoutunut kalaverkko, johon on tarttunut monenlaista taakkaa. Taakan voi nähdä henkisten asioiden symbolina: verkossa on monenlaisia menneen elämän asioita. Maalauksessa on myös pääkallon kautta erilainen vanitas-aihe. Taakka-teoksen voi nähdä myös yhteiskunnallisesti merkittävänä ja ajankohtaisena aiheena, kun puhutaan ihmisten tuottamien jätteiden ja artefaktien päätymisestä luontoon ja ympäristöön. Tällöin taakka on koko ihmiskunnan taakka, sillä roskat, jätteet ja muovit ovat meidän jokaisen yhteinen asia. Teoksen taustalla näkyy kaupungin siluetti. Siellä on kerrostaloja ja muita ihmisiä, mutta maalauksen nainen ei mene sinne – hän on yksinäinen. Jonkun mielestä mahdollisesti omasta valinnastaan, mutta sellainen, joka on kärsinyt yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä tietää, ettei valinta ole aina oma eivätkä asiat ole niin mustavalkoisia.

Osumia: 80